Sotamiehet pakosalla
Väenottajat valittivat jo 1600-luvulla, että heidän saapuessaan kyliin ottamaan miehiä sotaväkeen, olivat he paenneet metsiin saatuaan sanan etukäteen. Myös sotamieheksi otettuja karkasi palveluksesta.
Kun valtakunnan raja kulki vuoden 1721 Uudenkaupungin rajan myötä Savon ja Pohjois-Karjalan välillä, mahdollisti se sotamiestenkin pakenemisen esimerkiksi rajalla olleelta Tuusniemeltä Venäjälle eli Liperin pitäjään ja sen kappeliin Kaaville. Miehiä ei voitu noin vain hakea takaisin, vaan asiaan oli valjastettava vieraan vallan virkamiehet.
Helmikuussa 1732 Kuopion kihlakunnanoikeudessa ilmoitettiin, että maaherra Johan Henrik Frisenheim oli kirjoittanut 2.11.1731 kruununvouti Thomas Aganderille Lappeenrannassa sotaoikeudessa 27.10.1731 pidetystä oikeuden istunnosta. Se koski kahta sotamiestä, jotka olivat karanneet Pohjanmaan rykmentin Kemin komppaniasta sen ollessa sijoitettuna Olavinlinnan kasarmiin. Nämä sotamiehet olivat Jussi Hane ja Pekka Antin. Maaherra oli käskenyt kruununvoutia haastamaan näille käräjille ne talonpojat, jotka olivat majoittaneet ja käyttäneet työssään näitä sotamiehiä.
Osa talonpojista oli lisäksi ostanut sotamiehiltä kruunulle kuuluvia sotilasvarusteita. Kruununvouti oli toimittanut käskyn nimismies Lars Paldaniukselle, joka ilmoitti, että kirjeessä mainituista talonpojista paikkakunnalla asui vain Antinin isäpuoli Paavo Tikkanen Kiukoonniemellä sekä Tikkasen torppari Risto Järveläinen samassa kylässä. Kirjeen mukaan Tikkanen oli majoittanut sotamiehiä ja Järveläinen ostanut viljaa vastaan Antinin sotilasvarusteisiin kuuluneen liivin.
Kuulusteltaessa Tikkanen kertoi, että hän oli tiennyt miesten karanneen ja oleskelevan Karjalan puolella Liperin pitäjän Kaavin kappelin Maarianvaaran ja Saarivaaran kylissä kahden vanhan peninkulman päässä hänen talostaan. Hän kertoi nähneensä miehet joitakin kertoja heidän liikkuessaan sanottujen kylien ja Kiukoonniemen välillä. Mutta koska hän oli vanha ja raihnainen mies, ei hän voinut tai uskaltanut ottaa heitä kiinni. Hän kuitenkin kielsi puhuneensa miehille tai majoittaneensa heitä talossaan. Hän ei ollut myöskään antanut mitään heidän elannokseen.
Sotaoikeuden pöytäkirjassa kuitenkin luki, että Antin oli tunnustanut oleskelleensa suurimman osan aikaa Hanen kanssa äitinsä Riitta Ketuttaren ja isäpuolensa Tikkasen luona. Kun Tikkanen oli poistunut oikeuden edestä, kutsuttiin sisään Riitta Ketutar. Tämä kertoi, että sekä hänen poikansa Antin, että Hane olivat olleet matkoillaan joitakin kertoja puheissa hänen kanssaan. Yhtään kertaa hän ei ollut heitä kuitenkaan majoittanut tai ruokkinut. Hän kielsi kysyttäessä, että Tikkanen olisi ollut paikalla, kun hän puhui sotamiesten kanssa. Kiinni hän ei voinut heitä ottaa, sillä he olivat aina jatkaneet matkaansa heti kohdattuaan hänet.
Juttu otettiin jälleen käsiteltäväksi elokuussa 1732. Sotamiehet oli kuitenkin jo tuomittu kuolemaan everstiluutnantti J. G. Ganschoun 27.10.1731 kirjoittaman kirjeen mukaan ja asia siirtynyt siten kuninkaalliseen oikeuteen. Miehet saivat ilmeisesti juosta kujanjuoksun, sillä kuolemantuomiota ei lopulta pantu toimeen.
Asiaan palattiin jälleen elokuussa 1737. Tuolloin kruununvouti Agander ilmoitti, että hän oli saanut kirjeen, jonka mukaan kuninkaallinen hovioikeus oli määrännyt 18.2.1734, että myös Järveläistä ja tämän vaimoa Kaisa Lassotarta sekä poikia Matti ja Aatami Järveläistä oli kuultava asiassa. Järveläinen oli muuttanut perheineen Venäjän puolelle Liperin pitäjän Kaavin kappelin Maarianvaaraan, ja nimismies Paldanius oli toimittanut tiedon haasteesta Liperin nimismies Didrich Sahlmanille. Lassotar ja Aatami Järveläinen olivatkin saapuneet näille käräjille. Kysyttäessä miksi Risto Järveläinen ei ollut paikalla, vastasi Riitta Ketutar, että hän ei voinut tulla, sillä hän oli vanha, halvaantunut, sokea ja kuuro.
Käräjille ilmoitettiin, ettei Antin voisi saapua niille, sillä käynnissä oli rykmentin ensimmäinen pääkatselmus sen jälkeen, kun se oli palannut maahan. Hanesta kukaan ei enää tiennyt, sillä hänet oli erotettu jo vuonna 1732. Antin määrättiin tuotavaksi seuraaville talvikäräjille.
Veli Pekka Toropainen
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin joulukuun numerossa 11/2023.