Muistitieto ja sukututkimus
Viime vuosien aikana olen käynyt puhumassa useiden sukuseurojen kokouksissa paikallishistoriasta ja sukututkimuksen uusista tuulista. Viimeistään kahvitauolla keskustelu on yleensä kääntynyt seurojen elinkaareen ja niiden tulevaisuuteen.
Sukuseuroilla on Suomessa yli satavuotinen historia. Erityisen paljon seuroja perustettiin 1970-luvun lopulla. Moni seura viettää siis pian 50-vuotisjuhliaan, mikä toivottavasti antaa uutta virtaa suunnitella yhteistä toimintaa myös pidemmälle tulevaisuuteen.
Keskusteluissa on hahmottunut sukuseurojen tavallinen elinkaari: aluksi toiminta on ollut luonteeltaan sosiaalista ja tuonut yhteen sisaruksia, serkkuja tai pikkuserkkuja jälleennäkemisen merkeissä. Yleensä seuraavassa vaiheessa on kiinnostuttu varsinaisesti suvun tutkimisesta ja tavoitteeksi on otettu sukuselvityksen ja sukukirjan laatiminen. Sukututkimuksen toteuttaminen on voinut muodostaa seuralle yhteisen tavoitteen jopa vuosikymmeniksi.
Sukukirjahanke on palkitseva mutta myös voimia vaativa projekti. Suuren hankkeen jälkeen voi kuitenkin olla tyhjä olo: mitä seuraavaksi, kun nimet on saatu kirjoihin? Kuten sukututkijoina tiedämme, ei tutkimuksesta tule koskaan valmista: virheet, puuttuvat tiedot sekä uudet sukupolvet tuovat tarpeen päivittää sukuluetteloa. Päivitystyöstä ei kuitenkaan välttämättä ole innostavaksi yhdistäväksi tekijäksi, ja seuran toiminta voi hiipua.
Olen koettanut rohkaista tutkimuksensa "valmiiksi" saaneita ajatuksella, että yleensä perusteellistakin tutkimusta on mahdollista jatkaa molemmista päistä. Historiallisten aineistojen käytettävyys kasvaa nopeasti. Kansalliskirjaston digitaalinen sanomalehtiarkisto, Kansallisarkiston työkalut ja digitoimat aineistot sekä tietysti Suomen Sukututkimusseuran tarjoamien aineistojen jatkuva karttuminen mahdollistavat tutkijoille uusien pienten ja suurten löytöjen tekemisen.
DNA-tutkimus on avannut aivan omanlaisiaan uusia mahdollisuuksia perinteisen sukututkimuksen täydentämiseksi. Kaukaisempaa menneisyyttä koskevan tutkimuksen sijaan olen painottanut lähihistoriaan kuuluvan muistitiedon tallettamista osana sukututkimusta. Historialliset dokumentit eivät arkistoista katoa mihinkään, mutta jo huomenna voi olla liian myöhäistä laittaa muistiin suvun kertomuksia tai tunnistaa valokuvien henkilöitä ja paikkoja. Kerran kadonneet muistot eivät ole enää koskaan tavoitettavissa.
Muistitiedon merkitys sukututkimuksen välineenä korostuu myös ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta. Lainsäädännön ja lakia tulkitsevien käytäntöjen kiristyessä viimeistä 100 vuotta koskevan sukututkimuksen tekeminen on jo merkittävästi vaikeutunut. Mikkelistä Minnesotaan 1860-luvulla muuttaneen sukulaisen elämänvaiheiden selvittäminen on todennäköisesti paljon helpompaa kuin 1960-luvulla Kittilästä Kemiin muuttaneen henkilön elämänpolun rekonstruointi asiakirjojen pohjalta.
Meillä on taipumusta aliarvioida ajan kulumisen nopeus ja yliarvioida tietojen ja muistojen säilymisen todennäköisyys. Vaikka henkilöaineistoja syntyy nykypäivänä valtavia määriä, ne ovat yleensä pelkästään sähköisessä muodossa, eikä niiden säilymisestä ole kovin suuria takeita sen jälkeen kun sähköpostiosoite, pilvipalvelun tallennustila tai sosiaalisen median tili lakkaavat toimimasta. Vaikka muistitiedon kerääminen on helppoa aloittaa, ei sen käyttö sukututkimuksessa ole aivan yksinkertaista. Vuoden sukukirjakilpailuun osallistuneissa teoksissa on viime vuosina ollut mukana koko joukko muistitietoon nojaavia kiinnostavia kirjoja, joista mikään ei toistaiseksi ole noussut palkintosijalle.
Muistitiedon keruulla on Suomessa pidemmät perinteet kuin juuri missään muualla maailmassa. Kansatieteilijöiden ja kansanrunoudentutkijoiden työ tällä saralla alkoi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimesta jo 1840-luvulla. "Puhtaaseen totuuteen" pyrkinyt historiantutkimus kuitenkin väheksyi muistitietoa pitkään. Ehkä sukututkimus tässä myös seurasi historiantutkimuksen ihanteita.
Historiantutkimuksen kiinnostus yksilöiden elämänvaiheita koskevaan mikrohistoriaan alkoi kasvaa 1970-luvulta lähtien. Myöhemmin on puhuttu myös kerronnallisesta käänteestä: havainnosta, että tarinat ja kertomukset ovat ihmiselle ominainen tapa välittää tietoa menneestä. Työväen muistitietotoimikunta aloitti systemaattisen muistitiedon keruun jo 1960-luvulla ja monet muut tahot ovat sittemmin seuranneet perässä.
Nykyisin muisteluun perustuvat haastattelut ovat olennainen osa erityisesti lähihistorian tutkimusta. Samalla muistitiedon keräämisen, tallentamisen ja sen käytön periaatteiden kuten lähdekritiikin ympärille on muodostunut kokonainen oma tieteenalansa. Sukututkijoiden koulutuksessa olisikin entistä tärkeämpää vanhojen tutkimustaitojen rinnalla kiinnittää huomiota näiden uusien taitojen opettamiseen.
Suvun tarinoiden tallettaminen on yksittäisille sukututkijoille ja myös sukuseuroille aihe, johon kannattaa tarttua. Sukulehdet ja esimerkiksi Sukututkimusseuran vuodesta 2017 järjestämä Sukutarinakilpailu tarjoavat hyvän foorumin muistitietoon pohjautuvan sukututkimuksen toteuttamiseen ja jakamiseen.
Suvun muistitiedon tallentaminen on helpointa aloittaa omista muistoista ja laittamalla omat henkilökohtaiset arkistot kuntoon. Ehkä on itsekästä ajatella, että joku olisi joskus kiinnostunut tulevaisuudessa juuri minusta ja meistä. Mutta toisaalta sukututkijoina olemme itse kiinnostuneita monista muistakin – tavallisista tai erikoisista – meitä ennen eläneistä ihmisistä!
Eemeli Hakoköngäs
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin huhtikuun 2026 numerossa.