Asianajajalaitoksen alku Suomessa

Asianajo oli Ruotsin oikeusistuimissa vielä 1600-luvun alussa harvinaista, eikä asianajajien ammattikuntaa syntynyt ennen Kustaa II Adolfin aikaa (kuninkaana 1611−1632). Keskiaikaisissa kaupungin- ja maanlaeissa ei otettu kantaa toisen edustukseen oikeudessa.

Mikäli porvari tai talonpoika oli estynyt tulemasta itse oikeuteen, voitiin hänen edustajansa kuitenkin hyväksyä. Tämä oli harvinaista, eikä perustunut lakiin, vaan pitkäaikaiseen käytäntöön, jossa poikkeus sallittiin. 

Lähes kuka tahansa kunniallinen mieshenkilö kelpasi valtuutetuksi, sillä häneltä ei vaadittu varsinaista juridista pätevyyttä, vaan oikeudellisen taidon oppiminen saattoi tapahtua yksinkertaisesti harjoittelemalla. Asianajon kehitys ammattimaiseksi ei tapahtunut hetkessä, vaan vaati pidemmän ajan ja alan varsinaisen koulutuksen. 

Myös vastakkainen näkemys asianajajien tarpeettomuudesta oli olemassa, ja nämä kaksi näkemystä elivät rinnan koko vuosisadan ajan. Jopa kuningatar Kristiina esitti vielä vuonna 1651 mielipiteenään, että prokuraattoreista oli päästävä eroon siinä määrin kuin se oli mahdollista. He johtivat kuningattaren mielestä harhaan sekä asianosaisia että tuomareita. Heidän katsottiin venyttävän oikeudenkäyntejä ja keksivän niihin uusia käänteitä kasvattaakseen palkkiotaan. 

Asianajajien ammattikunnan synnyn sai aikaan vasta keskushallinnon kiristyvän otteen myötä valtakuntaan perustettujen hovioikeuksien tarve koulutetuille miehille. Turkuun hovioikeus perustettiin vuonna 1623. Vuonna 1614 annetussa oikeudenkäyntijärjestyksessä todettiin, että oikeudenkäyttö kärsi siitä, etteivät asianosaiset osanneet esittää asiaansa oikeudessa. Heidän tuli jatkossa selittää asiansa tarkoin asianajajalle, jotta tämä voi esittää sen oikein tuomarille. Lisäksi tälle edustajalle tuli antaa valtakirja asian ajamiseksi. 

Saksalaisessa oikeusjärjestyksessä termillä advocatus tarkoitettiin oikeuskirjelmien laatijaa ja termillä procurator kirjelmien oikeudessa esittäjää. Turusta tunnetaan ensimmäiset ammattimaiset asianajajat 1630-luvulta. Heidän käyttönsä hovioikeudessa ei kuitenkaan muodostunut tavalliseksi ennen vuosisadan puoliväliä. 

Oikeustiedettä opiskellessa ei ollut välttämätöntä suorittaa tutkintoa, vaan osallistumisen luennoille ja harjoitusväitöksiin katsottiin koulivan päteväksi alalle. Turun Akatemiassa oikeustieteen opintoihin kuului Ruotsin lakia ja valtiojärjestystä, roomalaista oikeutta, luonnonoikeutta ja positiivista oikeutta, inhimillistä ja jumalallista, kansainoikeutta ja vertailevaa naapurikansojen ja vanhojen maakuntalakien oikeutta. Tärkeä osansa oli myös jumaluusopilla ja filosofialla. Opintojen keskeisenä päämääränä oli loogisen ajattelun harjoittaminen latinan kielellä. Kaiken kaikkiaan opinnot olivat yleissivistäviä. 

Advokaatiksi tultiin, kun saatiin oikeus auskultoida eli suorittaa tuomioistuinharjoittelu hovioikeudessa. Tämä käytäntö alkoi Ruotsin valtakunnassa 1620-luvulla ja Turussa jo vuonna 1634. Turun hovioikeus oli pyytänyt kuninkaalliselta majesteetilta edellisenä vuonna, että se saisi ottaa joitakin lakiin perehtyneitä miehiä ja nuoria ylioppilaita auskultoimaan. Auskultantit seurasivat käsittelyä oikeudessa, mutta eivät ottaneet siihen osaa. Auskultoinnin alkuperäinen tarkoitus oli, että sen suorittaneet miehet hakeutuisivat tuomareiksi. 

Jo 1600-luvun lopulla oli tavallista, että talonpojat ottivat oikeuteen ajamaan asiaansa hovioikeudessa auskultoineita miehiä. Tämä tapa yleistyi seuraavalla vuosisadalla ja sai vakiintuneet muotonsa, joissa ovat tämän päivän asianajon juuret. 

Veli Pekka Toropainen  

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin tammikuun numerossa 2024.